Myrskyn raastama puu
"Sillä vuoret väistykööt
ja kukkulat horjukoot,
mutta minun armoni ei sinusta väisty,
eikä minun rauhanliittoni horju,
sanoo Herra, sinun armahtajasi.
Sinä kurja, myrskyn raastama,
sinä lohduton"
(Jes. 54:10-11).
Kun tuuli puhaltaa kaikella voimallaan,
tuntuu se vie kaiken mennessään.
On vaikea päästä eteenpäin, melkein voi pelottaa.
Metsässä kulkiessa voi tuntea tuon voiman.
Kalliota katsellessa nähdä sen tuiman.
Kuinka voi puu yksinäinen korkealla kalliolla tuon kestää?
Ei sen sortumista voine mikään estää.
Ei ole sillä turvaa muista metsän puista
eikä tuuli pois siitä luista.
Samalla tavoin voi sinulla joskus olla.
Olet yksin, kurjana myrskyssä tuossa.
Puuska toisensa jälkeen sinut kohtaa.
Mietit jo mielessäsi mihin tämä johtaa.
Muut eivät sinua kuule, eivät näe.
Heiltä ei apua turvaa voi saada.
Voit tuulensuojan heidän luotaan löytää,
hetkeksi vain.
Pian kuitenkin huomaat,
myrsky ei laannu, sen pyörre vain kasvaa
ja voimasi ehtyy.
On yksi, joka katsoo myrskyä tuota.
Näkee sun tuskas, raastavat tuntees.
Sivusta seuraa ja on läsnä.
Tietää sen määrän, mihin riittävi voimas.
Myrskyssäkin voit kuulla kutsun.
Se lohtua tuo ja toivon antaa:
ei hätää sinulla lapseni,
minä voin sinua kantaa.
Minä olen ylitse kaiken
mi kohtaat.
Minä tunnen sun tuskas, olen lävitse niiden käynyt.
Ristillä riipuin kuolohon asti.
Sovitin synnit – sinunkin lapsein.
Kun nostat katseesi voit jo nähdä
tyyntyvi myrsky jo mielen.
Käy siis luoksein ulos myrskystä tuosta.
Ojennan kätein sinun tulla jo turvaan.
Et kurja oo, vaan rakas mulle.
Pelastuksen taistelin ristillä sulle.
Minä voin antaa toivon uuden
jo ajassa tässä.
Tartu jo käteeni, niin lupaan sun kanssas käydä.
Lupauksen antaa voin myös tulevasta:
levosta rauhasta iankaikkisesta.
Päivi Mäkelä
8.3.2015
